Susanna Kivinen

Morjens lukijat!
Nyt saatte taas uutta luettavaa.
*****
Susanna Kivinen heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa verhojen raosta. Hän raotti vastahakoisesti silmiään ja katsoi kelloa. Puoli kuusi. Vielä oli aikaa levätä. Onneksi oli lauantai, eikä kiirettä mihinkään. Ammattikorkeakoulun koeviikko tosin oli vielä edessä, mutta siitä Susanna ei nyt piitannut. Itse asiassa hän olisi mielellään viiitannut kintaalla koko omasta mielestään tarpeettomalle koululle, mutta tämä oli ollut hänen kakkosvaihtoehtonsa, hän kun ei ollut päässyt yliopistoon.
- Älä välitä, Susanna pieni. Kyllä sinä vielä pääset sinne. Hankit vaan hyvän todistuksen nyt, niin muutaman vuoden päästä olet jo kolkuttelemassa yliopiston ovea, oli isä sanonut Susannalle kuultuaan pääsykokeiden menneen pieleen.
- Sitä paitsi sinä osaat esittää asiat niin, että kriittisinkin kuulija taipuu, tai ainakin alkaa jossain määrin ajatella asiaa sinun esittämältäsi näkökannalta, oli isä jatkanut. Eivätkä isän puheet turhia olleetkaan. Susannaa oli usein kiitelty siitä, että hän osasi sovitella ristiriitoja ja käsitellä ihmisiä. Susanna käänsi kylkeä vihreän puuvillatäkkinsä alla. Koettaessaan taas saada unenpäästä kiinni hänen mieleensä tuli Jaakko Salola, joka opetti Susannalle ja hänen luokkatovereilleen puhetaitoa. Susanna antoi ajatustensa vaeltaa päivään, jolloin Jaakko, joksi opiskelijat kutsuivat opettaja Salolaa, oli pyytänyt Susannaa puhumaan aiheesta "Viestinnän ja puhetaidon merkitys liike-elämässä". Susanna oli valmistanut luentonsa hyvin. Hänelle jokainen esiintyminen oli haaste, ja hän piti niistä vaikka ramppikuume tahtoikin joskus vaivata häntä. Susanna muisteli, kuinka oli mennyt kateederille, katsonut yleisöä ja sulkenut silmänsä ja pitänyt niitä hetken kiinni rauhoittaakseen mieltään. Sen jälkeen hän oli asettanut paperit eteewnsä, vetänyt syvään henkeä, katsonut yleisöä vielä kerran ja aloittanut esityksensä. Alussa ääni oli tuntunut kadonneen jonnekin kurkun perukoille.
- Arvoisat opettajat, hyvät kuulijat, aion nyt puhua teille siitä, miten tärkeää on viestiä oikein liike-elämässä... Siitä se oli lähtenyt. Susanna hymyili taas muistaessaan koulunsa johtavien opettajien ilmeet. He olivat istuneet eturivissä ja tuijottaneet häntä sanaakaan sanomatta tai ilmeenkään värähtämättä. Kun Susanna oli päättänyt luennon, olivat he nousseet seisomaan ensimmäisten joukossa, taputtaneet äänekkäästi - ja hymyilleet! Tiukkailmeinen opettaja Salola oli tullut kättelemään Susannaa luennon jälkeen. Salola oli katsonut Susannaa silmiin hienoinen hymynväre huulillaan.
- Sinussa on ainesta. Jatka samaan tapaan. Pääset vielä pitkälle. Tämän sanottuaan ja Susannan kättä puristettuaan opettaja Salola oli kävellyt pois. Johtavat opettajat olivat hekin kätelleet Susannaa ja sanoneet luentoa hyvin laadituksi ja asialliseksi. Susannalle oli jäänyt kuitenkin kummallinen tunne, että opettaja Salola oli sanonut muuta kuin mitä oli tarkoittanut. Mutta muutamaa viikkoa myöhemmin opettaja Salola oli tehnyt esityksen, jonka johdosta Susanna oli valittu Viikon puhujaksi. Susanna punastui muistaessaan opettajan luovuttaman mitalin. Koska Salola oli yleensä kriittinen oppilaitaan kohtaan, mitali oli Susannasta tuntunut suurelta tunnustukselta. Seuraavat päivät olivatkin sitten melkoista hulinaa, eikä Susanna muistanut niistä juuri mitään muuta kuin sen, etä johtajavat opettajat olivat kilvan kehuneet häntä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kai hänessä siis heidän mielestään oli ainesta puhujaksi. Usein aamuisin jos aikaa oli, Susanna lepäsi vihreän puuvillapeitteensä alla muistellen noita uskomattomia tapahtumia. Hänen oli vaikea uskoa olevansa niin pidetty. Susanna saattoi aistia sen, ja vieläpä nautti sitä. Susanna käänsi kylkeä, sulki taas silmänsä ja jatkoi muistelujaan. Hänen mieleensä palautui eräs toinen tilanne. Silloin hän oli tuurannut muuatta seminaaripuhujaa. Seminaari oli pidetty Susannan koulun auditoriossa. Tällä kerralla opettaja Salolan pyyntö oli tullut muutamaa päivää ennen samalla viikolla pidettävää äidinkielen koetta. Susanna oli saanut kaamean päänsäryn koko loppupäiväksi.
- Voi ei, oli Susanna huudahtanut kuultuaan asiasta ensimmäisen kerran, mutta opettaja Salola ei ollut antanut periksi.
- Eila Nieminen on sairas, eikä pääse tulemaan. Sinä olet sen verran motivoitunut luennoimiseen, että uskallan jättää tämän luennon sinun varaasi. Se kuuluu tämän seminaarin tärkeimpiin, oli opettaja Salola selittänyt Susannalle. Susanna oli huokaissut ja suostunut, vaikkakin pitkin hampain.
- Milloin se tilaisuus on? Tarkoitan, kauanko minulla on aikaa valmistautua? Susanna muisti itsensä kysyneen.
- Huomisiltaan kello kahdeksaantoista, oli opettaja vastannut. Susannaa oli hieman huimannut silloin, mutta hän oli vain vetänyt syvään henkeä ja sanonut tulevansa puoli kuudeksi paikalle. Sitten olikin jo ollut aika rientää matematiikan tunnille. Päästyään sinä päivänä kotiin Susanna oli alkanut kirjoittaa luentoaan. Opettaja oli antanut hänelle aiheesta aineistovihkosen ja pari aivan uutta, englanninkielistä kirjaa.
- Olin kyllä aika paniikissa silloin, Susanna mietti ja kääntyi selälleen.
- Minun olisi pitänyt sekä valmistella esitystäni seminaariin että lukea perjantain äidinkielen kokeeseen. Nyt muistolle saattoi jo hymyillä, mutta sillä hetkellä Susanna oli enemmän raastanut hiuksiaan ja miettinyt, miten selviäisi haasteista, joita oli tulossa. Kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin, vaikka puhumaan ryhtyessään Susanna oli sydän jyskyttäen pelännyt pahinta. Herätyskellon ääni sai Susannan hätkähtämään. Mitä nyt? Ai niin, kello oli vian puoli seitsemän. Ei hätää siis. Hän voisi jatkaa ihania unelmiaan ainakin kahdeksaan asti. Hän käpertyi parempaan asentoon jatkaen loikoiluaan. Seuraavan viikon maanantaina Susanna oli menossa luokkatovereidensa kanssa auditorioon ekologian ja ympäristökasvatuksen tunnille, rehtori Eero Koskinen käveli määrätietoisin askelin häntä kohti.
- Susanna, odota! Minulla on asiaa. Voisitko tulla kansliaan heti ruokailun jälkeen? Minulla on sinulle tärkeä tehtävä. Se on parhainta mahdollista valmennusta sinulle tulevaa uraasi ajatellen.
- Kyllä, vastasi Susanna. Rehtori nyökkkäsi ja kiirehti pois. Susannan mieltä jäi kaivelemaan pieni epävarmuuden tunne, mutta sitä hän ei ehtinyt kauaa pohtia.
- No niin, ja tänään me puhummekin vähän vesistöistä ja niiden suojelemisesta. Teillähän oli kotitehtävänä perehtyä yleiseen veistönsuojeluun. Susanna, osaisitko selittää, mitä kyseinen termi tarkoittaa? opettaja Elina Mäntylän ääni nykäisi hänet takaisin opintoihinsa ja vei ajatukset pois rehtorin oudosta pyynnöstä. Ruokajonoon mennessään Susannasta tuntui, että hänen ajatuksensa pyörivät ympäri kuin hurrikaani ikään. Onneksi seuraava tunti olisi vapaata.
- Täytyy mennä kansliaan heti ruokailun jälkeen, Susanna ajatteli katsellessaan pitkää, kiemurtelevaa jonoa, jossa oppilaat nauroivat ja vitsailivat keskenään. Susannan huomiota moinen ei paljon kiinnittänyt. Hänen ajatuksensa olivat rehtorin pyynnössä. Mistä mahtoi olla kyse? Jokin seminaariluentoko taas? Tokkopa sentään, hänhän oli pitänyt niitä niin monta. Eivätkä kaikki maailman seminaariluennoitsijat voisi sairastua yhtä aikaa.
- Koeta olla kärsivällinen, Susanna mutisi itselleen. Rehtori istui yleensä samassa pöydässä kuin opettajatkin. Susanna vilkaisi opettajien pöytään kuin vaistomaisesti, ja aivan oikein. Rehtori oli siellä nytkin.
- Tämä on kidutusta, Susanna mietti jonon madellessa hitaasti eteenpäin. Vihdoin tuli Susannan vuoro ottaa ruokaa.
- Kärsivällisyyttä nyt hiukan vielä. Kohta kaikki selviää, Susanna koetti rauhoittaa mieltään, vaikka tunsikin tutun nipistyksen vatsassaan. Ramppikuume uhkasi iskeä jälleen.
- Kun kukaan nyt ei vaan tulisi pöytäseuraksi, Susanna ajatteli haarukoidessaan ruokaansa. Hän melkein hotkaisi lounaansa, vaikka tiesi, ettei se ollut terveellistä. Mutta rehtorin kiireinen aikataulu sai Susannankin hermostumaan. Syötyään Susanna vei astiansa kärryyn, jonka keittäjät olivat tuoneet ruokalaan juuri käytettyjä astioita varten. Sitten hän kiiruhti kohti kansliaa. Rehtoria ei näkynyt, hän oli kai vielä syömässä.
- Ei hän unohda, ei varmasti. Hän tulee ihan kohta, Susanna hoki itselleen. Susannan ei tarvinnutkaan odottaa kauaa. Rehtori saapui.
- Istuhan, niin minä kerron mistä on kyse, hän sanoi. Susanna totteli.
- Tämä saattaa yllättää sinut aluksi, mutta älä huolehdi, kaikki menee hyvin, rehtori rauhoitti. Susanna ei tiennyt mitä ajatella, mutta nyökkäsi kuitenkin. Rehtori suoristautui tuolissaan ja otti taskustaan käyntikortin.
- Tiedäthän missä ala-aste on, hän sanoi kysyvästi. Susanna nyökkäsi. Rehtori äännähti, ikään kuin olisi sanonut 'hyvä niin'.
- Tuija Isoaho on joutunut umpisuolen leikkaukseen. Luokka 1A on sijaisen varassa. Ongelma on kuitenkin se, että sijainenkin on kohta jäämässä äitiyslomalle. Ala-asteen rehtori on kysynyt, voisinko suositella ketään opiskelijoistamme sijaisen tilalle, kun pätevää opettajaa ei ole heti saatavissa. Siksi ajattelin pyytää sinua apuun. Olisit Tuijan sijaisena niin kauan, että hän paranee ja pääsee taas töihin. Rehtorin sanat saivat Susannan yllättymään. Mitään tällaista hän ei osannut odottaa.
- Ymmärrän tämän olevan valmennusta tulevalle uralleni, hän sanoi.
- Niin se onkin. Saat kokemusta opettajan työstä. Työskentelet sijaisopettajan, Heidi Tuomisen, apulaisena aluksi, jotta oppilaat tottuvat sinuun. Kun Heidin äitiysloma alkaa, otat 1An vastuullesi, kunnes Tuija pääsee palaamaan töihin. Susanna kuunteli rehtoria ällistyneenä. Hänen teki mielensä vastustella. Ei Susanna ollut koskaan opettanut ketään, ei ainakaan seitsenvuotiaita rasavillejä. Serkkunsa lapsia hän oli kyllä ollut hoitamassa, mutta tällaista hän ei ollut koskaan ennen tehnyt.
- Voinko harkita huomiseen? Tämä tuli niin yllättäen, että minun on mietittävä hiukan, Susanna sanoi epävarmasti.
- Olkoon menneeksi. Kerro huomenna, mitä päätit. Asia on kiireellinen, rehtori vastasi. Susanna kiitti luottamuksesta ja kiirehti pois kansliasta. Hän turnsi tarvitsevansa raitista ilmaa. Rehtorin pyyntö oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Susanna oli kyllä ollut ennenkin ohjaajan tehtävissä, nimittäin sinä kesänä kun hän oli ollut lapsille tarkoitetulla musiikkileirillä. Hän oli ollut siellä vain varsinaisen ohjaajan apuna. Hänen ei ollut tarvinnut kuin olla valppaana, opastaa lapsia WCssä käymisessä, kantaa tuoleja ja muuta sellaista. Hänen ei ollut tarvinnut kantaa vastuuta ohjelman suunnittelustakaan. Varsinainen ohjaaja oli hoitanut sen. Tietenkin Susanna oli sanonut mielipiteensä, jos sitä oli kysytty, mutta muuten hän oli pysytellyt enimmäkseen taustalla. Sillä kertaa häneen oli oltu tyytyväisiä.
- Olet tervetullut apuohjaajaksi milloin vain, Sami, leirin oikea johtaja, oli sanonut viimeisenä päivänä Susannalle.


*****
Kirjoitellaan taas!